Internet teki jälleen palveluksen ihmiskunnalle herättämällä vanhan tutun Star Trek (1966-69) -sarjan henkiin. Tällä kertaa lopputulokseen voi olla tyytyväinen muutamista virheistä huolimatta.
Star Trek Continues jatkuu nimensä mukaisesti siitä mihin jäätiin alkuperäisessä sarjassa. Positiivinen tekijä – ja luultavasti vanhojen fanien mieleen – on se, että kyseessä ei ole perinteinen restaurointi, vaan lavasteet, puvustus ja kaikki ovat kuin 60-luvulta. Tämän voi todeta ylläolevasta kuvasta.
Roolitus on arvosanaltaan hyvän ja kiitettävän rajoilla. Ainoat hahmot, jotka eivät tehneet vaikutusta olivat Spock (Todd Haberkorn) ja Tohtori McCoy (Larry Nemecek). Tämä annettakoon anteeksi, koska sarja on vasta nuori. James T. Kirk (Vic Mignogna) onneksi puhkuu spontaaniutta ja päättäväisyyttä aivan William Shatnerin tapaan. Scottin (Christopher Doohan) skottiaksentti puolestaan pureutuu suoraan sydämeen.
Suosittelun lomassa on pieni huomautus annettava sarjan äänimaailmasta ja -tehosteista; ne ovat luokattoman tuhnuja. Puhe on likimain ainoa asia, josta saa selvää ja sitäkin varten on toistolaitteiden nupit käännettävä kaakkoon (huom. ei ole kiva, jos katsot tietokoneella ja jokin muu ohjelma lähettää äänekkään ilmoituksen). Visuaalisesti elokuvan puitteet ovat kunnossa ja 60-luvun visio futuristisista tietokoneista ääniohjauksineen ja vilkkuvine ruutuineen on säväyttävää.
Sarjan aloitusjaksossa vierailee alkuperäisessä sarjassakin esiintynyt Apollo (Michael Forest) eikä tämä jääne viimeiseksi viittaukseksi vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin.
—
Mitä mieltä olet? Onko Star Trek Continues räikeää häpäisyä vai onnistunutta nostalgiaa?
Nicolas Winding Refn ja Ryan Gosling yhdessä jälleen? Mahtavaa! Odotettavissa on varmasti visuaalisuudella korostettu toimintaelokuva näyttävillä kohtauksilla, nerokkaalla dialogilla ja ikimuistoisilla pahiksilla.
Oliko? Ei niinkään…
–
Only God Forgives on tanskalaisohjaaja Refnin käsialaa; siitä ei voi erehtyä. Tyyliltään se kulkee enempi Valhalla Risingin (2009) ja Bronsonin (2008) vanavedessä. Bronsonia ja Only God Forgivesia yhdistää oma käsittämätön viehätyksensä, joka vaatii useamman katsomiskerran – mikäli sielu ja ruumis siihen kykenevät. Only God Forgives ei luota hahmojen väliseen kemiaan, nokkelaan dialogiin tai dramaattisiin juonenkäänteisiin. Avainsanoja ovat tyyli, kuvaus ja tunnelma. Jokin tässä silti ontuu ja se on tapa, millä lähdin tätä katsomaan. Odotin jotain Refnin edellisen työn, Driven (2011), kaltaista. Se oli kieltämättä erehdys.
Ryan Gosling on loistava ja karismaattinen näyttelijä kaikessa vähäeleisyydessään. Vähäeleisyys tosin lyö tällä kertaa yli. Goslingin esittämä Julian on elokuvassa äitinsä tossun alla thainyrkkeilybisnestä julkisivulla harjoittava huumeidenvälittäjä, joka on täysin välinpitämätön ympäröivästä maailmasta – tosin niin ovat kaikki Bangkokin asukkaatkin. Julianin veljen tullessa murhatuksi on kostotoimiin ryhdyttävä joskin vastahakoisesti. Driven kohdalla Goslingin roolissa oli tarttumapintaa, mutta tässä sitä ei ole. Kourallisella vuorosanoja ja pokerinaamalla varustetusta Julianin hahmosta mieleenpainuvin kohtaus on vaikuttava selkään ottaminen vieläkin hiljaisemmalta sheriffi(?) Changilta (Vithaya Pansringarm) nyrkkeilyottelussa. Tämän kohtauksen jälkeen Goslingin kasvot muistuttavat enempi käännettyä perunamaata, joten viimeinenkin herran fani jättänee katsomisen tässä vaiheessa kesken.
Goslingin suorituksen jäädessä pahasti rajoittuneeksi ei ole vaikea myöntää elokuvan parhaan näyttelijän palkintoa Julianin äitiä näyttelevälle Kristin Scott Thomasille. Tähän voisi lainata Diamond Head -yhtyettä: ”My mother was a witch, she was burned alive. Thankless little bitch, for the tears I cried”. Äiti on siinä määrin hyytävä jääkuningatar, että hänen kohtalonsa elokuvan lopussa on jopa toivottu vaikka hän ei monessa kohtauksessa esiinnykään.
Ei Only God Forgives huono elokuva ole, mutta siitä ei tule odottaa Driven henkistä jatko-osaa, sillä petyt pahasti. Sen sijaan Only God Forgives on eräänlainen 90 minuuttiin venytetty lyhytfilmi, joka herkuttelee punaisella värillä, unenomaisilla hidastempoisilla kohtauksilla ja raa’alla kidutuksella. Moni on kritisoinut elokuvaa tylsäksi, mikä varmasti johtuu sen hidastempoisuudesta. Tapahtumat ovat olemukseltaan ahdistavan rauhallisia ja kävely paikasta toiseen hidasta mutta kuuluvaa. Elokuvan Bangkok on synkkä kaupunki, jossa väkivaltaelokuvalle tyypilliseen tapaan aurinko paistaa vain muutaman tunnin vuorokaudesta. Takeshi Kitanon elokuvien vaikutus näkyy lävitse. Refn itse kreditoi lopputeksteissä Alejandro Jodorowskya ja Gaspar Noéa, jotka ovat molemmat arvostettuja nimiä cinefiilien keskuudessa.
Elokuvan K-16 –luokitus on erikoinen, ilmeisesti katsojalukujen toivossa säädetty ikäsuositus. Kesän hittielokuvien vallatessa taas elokuvateatterit jäänee kassatulos melko laihaksi.
Paradise Lostin tarina on kiehtova essee musiikin jatkuvasta muuntautumiskyvystä. John Miltonin 1600-luvulla kirjoitetusta runosta nimensä lainaava bändi aloitti taipaleensa soittamalla huomattavan suoraviivaista ja kaunistelematonta death metallia Lost Paradise -debyytillään. Vaikka jo toisella levyllään Gothic ilmassa oli vahvaa melankolian tuntua, ei bändi lyönyt läpi ennen seuraavia Shades of God- ja Icon-levyjään, jotka muovasivat bändin musiikin pois kulmikkaasta säröilystä kohti tummaa goottilaista taidemaisemaa. Levyt olivat kuitenkin kokonaisuuksina ailahtelevia – olkoonkin, että Icon on monien mielestä paras levynsä. Puristeilla on tähän vahva ja todennäköisesti vastakkainen mielipide, mutta vasta vuonna 1995 huikean Draconian Timesin myötä bändi sai ensimmäisen täysosumansa. Se oli ensimmäinen ostamani levy bändiltä, joten valinnassa painaa myös pieni nostalgia-arvo. Ostopäätöksen tein pääasiassa kutsuvan kansitaiteen vuoksi tuntematta lainkaan musiikkia entuudestaan. En ole katunut.
—
”Paradise Lost on kuin The Sisters of Mercy, jonka keulakuva on James Hetfield.”
—
Oheinen vertaus ei ole itse keksimäni, mutta se on tarpeeksi osuva tässä yhteydessä lainattavaksi. Paradise Lost ei onneksi kuitenkaan kirjoita kappaleita bensiinistä ja tulesta kornien huudatusten saattelemana, vaan Draconian Timesilla teemat käsittelevät monia henkilökohtaisia asioita. Sanoituksissa käsitellään mm. masennusta (Enchantment) ja järjestäytynyttä uskontoa (Shades of God). Sanoitusten monitulkintaisuuden vuoksi ne kertonevat jokaiselle kuulijalle eri asioita. Tekstien kieli on hyvin rikasta, mistä voi päätellä jäsenten lukeneen kirjallisuuden klassikkonsa.
Minulle goottimusiikki kuvastaa useimmiten sitä, että tunnetta ja romantiikkaa on, mutta tunteella soitto puuttuu. Se missä Paradise Lost välttää nämä goottimusiikin matalikot ja karikot, on bändin asenne laittaa äärimmäisen hyvä yhteensoitto etusijalle tukemaan esillepanoa. Draconian Timesilla rummuissa on ensi kertaa Lee Morris, jonka hyvin rullaava soitto ammentaa klassisen rockin vanhoilta tekijöiltä (John Bonham, anyone?). Nick Holmesin jo edellämainittu laulutyyli sekä Gregor Mackintoshin alavireinen stadioneja kosiskeleva kitarointi tiivistävät äänimaailman.
Draconian Times ilmestyi mielenkiintoisen aikaan 90-luvun puolivälissä, jolloin niin kutsutun hevin suosio oli laskussa pääosin grungemusiikin tappamana – tämä ainakin Yhdysvalloissa lehdistön ja kriitikoiden mielestä. Paradise Lost olisi voinut muuttaa asiat toisenlaisiksi, mutta Draconian Timesia seurannut levy One Second sekä sen seuraajat siirtyivätkin elektronisen musiikin pariin. Tämä oli bändin uran kiistatta rohkein veto, eikä se toki ollut huono valinta vaikka kyseisen tyylin ideat kulutettiinkin jo One Second -levyllä loppuun. On kuitenkin mielenkiintoista ajatella, jos bändi olisi lyönyt läpi Iconin ja Draconian Timesin tyylillä suureen tietoisuuteen… tai sitten ei.
Harvassa ovat ne artistit, jotka pystyvät jatkuvasti uudistumaan ja tuottamaan siitä huolimatta kiinnostavaa materiaalia. 2000-luvulla Paradise Lost on palannut vaiheittain takaisin varhaiseen tyyliinsä. Vaikka levyjen tuotanto on nykyajalle tyypillisen muovinen ja koneellinen, on esimerkiksi uusimmalla levyllä Tragic Idol tunnistettavasti monia sellaisia ideoita ja piirteitä, jotka tekivät Draconian Timesista niin loistavan levyn.
On vaikea valita vain yhtä kappaletta levyltä, joka tiivistäisi arvion. Laitoin silmäni kiinni ja tökkäsin sormeni levyn takakanteen. Olkaa niin hyvä.
”I don’t want to grow up, if growing up means being like you.”
Descendentsin toinen levy sisältää useita Etelä-Kalifornian viriilin punk-skenen klassikoita, joiden teemat pyörivät silkan rellestyksen ja hauskanpidon sekä aikuiseksi kasvamisen välillä. Aikuiseksi kasvaminen on bändin jäsenille täysin sietämätön ajatus, joten sitä vastaan täytyy kamppailla.
Nopeatempoisen melodisen punkin sekaan on helpotuksena heitetty muutama voimallisempi popveto tyyliin Can’t Go Back, Silly Girl, Christmas Vacation ja Ace. Bändi hallitsee molemmat tyylinsä suvereenisti. Milo Aukerman venyttää ääntä käheästä rääkymisestä kypsempään tulkintaan ongelmitta. Jossain määrin voisi epäillä, että levyllä soittaa kaksi eri bändiä, mutta näin ei suinkaan ole. Vertaa kuitenkin alla olevia sanoituksia toisiinsa.
I’m not gonna let you get away
’cuz I want to fuck you night and day
I’m a pervert!
***
You’re grown up told what to do
Your suit can’t hide the truth
You’re a fool
And I refuse to be like you
Descendentsin maailmassa ollaan juuri aikuisiän kynnyksellä, jolloin täytyisi ottaa vastuuta itsestään, hankkia työpaikka, puoliso, mahdollisesti lapsiakin sekä ottaa lainaa autoa ja omakotitaloa varten. Pelko siitä, että loppuelämän ajan painetaan oravanpyörässä töitä painaa hartioita alas. Lapsellisuus ei haittaa, päinvastoin; I Don’t Wanna Grow Up osoittaa, ettei vielä ole kiire minnekään ja ilta on ns. nuori. Siksi levy onkin parasta, kun on tarve hieman puida nyrkkiä maailmalle.
Minäkään en halua kasvaa aikuiseksi, jos se tietää sitä, että joudun luopumaan tästä levystä.
Suhteutettaessa tuotannon laatu uran pituuteen yksikään lauluntekijä ei tule ylittämään tällä indeksillä Englannin Nick Drakea. Drake ehti julkaista urallaan vain kolme levyä, jotka eivät hänen elinaikanaan saaneet juurikaan suosiota. Kuolema tekee taiteilijan, joten tänä päivänä Nick Drake on hiljaa palvottu brittiläisen folk-rockin ikoni. Mikäli suosio olisi tullut ajoissa ja näkynyt levymyynneissä, ei hän mahdollisesti olisi tehnyt lopullista ratkaisua ja riistänyt henkeään masennuslääkkeillä.
Monille Draken viimeiseksi jäänyt levytys Pink Moon (1972) on uransa huippu. Olen kuitenkin hivenen eri mieltä; siinä missä Pink Moon on erinomainen levy toki, se kärsii niukkuudesta. Verrattuna valitsemaani Bryter Layteriin sen sovitukset ovat minimaalisemmat ja levyn yleisilme paljon tummempi. Jälkimmäisempi on selitettävissä sillä, että viimeisen levynsä aikaan Drake vietti paljon aikaa sairaalassa vaikean masennuksen ahdistamana. Olotila heijastui suoraan musiikkiin vahvempana kuin aikaisemmin.
Bryter Layterin äänimaailmaa voisi luonnehtia erittäin rikkaaksi, mistä pitää huolen pääasiassa levyn taustabändi. Draken melodiantaju on omaa luokkaansa, mutta vasta taustabändin avustuksella se pääsee toteuttamaan visioitaan. Tästä vahvana esimerkkinä kappaleen Poor Boy upean hämärä jazz-tunnelmointi saksofonin ja pianon tukemana. Levyn tekoon on osallistunut myös muuan John Cale (The Velvet Underground), jonka kädenjälki on kuultavissa selkeiten verrattain siirappisessa kappaleessa Northern Sky.
Koska suuri osa Bryter Layterin hohdosta kuuluu kiitos levyn teossa vierailleille muusikoille, on väärin hehkuttaa pelkästään Nick Drakea. Todettakoon siltikin, että Drake teki heti 1970-luvun alkuun teoksen, jonka vertaista merkkipaalua on vaikea hakea mistään genrestä samalla vuosikymmenellä tai vielä tänäänkään. Täydet viisi tähteä, ehdottomasti.
Nobody knows how cold it grows
And nobody sees how shaky my knees
Nobody cares how steep my stairs
And nobody smiles if I cross their stiles
Nick Draken melankolisuus on toiminut sittemmin vaihtoehtomusiikin uranuurtajien muusana. Vaikka sitä ei suoraan myönnetä ovat mm. Jeff Buckleyn ja Elliott Smithin elämät kuin etäisiä kaikuja Nick Drakelta.
Kesän ja tulevan helteen edessä on syytä kerrata selviytymisen kannalta oleellisimmat toimenpiteet. Riittävä varasto kivennäisvettä, pyyhkeitä, ilmastoinnin toimivuus sekä viihtymiseksi muutama levyllinen Kyussia ["kai-jussia"].
Kyussin mukana olo tällä listalla on hieman kyseenalaista, koska sitä ei juuri tee mieli kuunnella talvisin. Oletettavasti hyvää musiikkia pitäisi olla valmis kuuntelemaan milloin vain ilman vastaanpanemista. Kyuss onkin vahvin esimerkki musiikista, joka on sidottu tiettyyn vuodenaikaan ja erityisesti ilmastoon. Lämpötilan ja ilmankosteuden kohotessa kipurajalle alkaa korvakäytävät matalilla sävelillä tukkiva huuruinen groove nousta omaan arvoonsa. Ei kesää ilman Kyussia ja päinvastoin.
Vielä Wretch-debyytillä Kyuss haki omaa paikkaansa, mutta kitaristi Josh Hommen (ks. Queens of the Stone Age) kytkettyä alavireisen soittimensa bassovahvistimeen löysi Kyuss lopullisesti oman soundinsa Blues for the Red Sun -levyn myötä. Kyussin pölyinen äänimaailma on toiminut esikuvana useille stoner-musiikin soittajille, joita rantautui Suomeenkin vuosituhannen taitteessa mm. Blaken ja Mannhain voimin. Kyussin omia selkeitä vaikuttajia puolestaan olivat Jimi Hendrix ja Black Sabbath. Kyllä, kaikki tiet vievät tälläkin kertaa Black Sabbathin luokse. Kunnianosoituksena jälkimmäiselle Kyuss on tehnyt hienon coverin Into the Void -kappaleesta. Matka läpi helteisen kaupungin muodostuu sitä kuunnellessa oikeaksi seikkailuksi.
Poimin tältä levyltä kuunneltavaksi kappaleen Green Machine, joka on Kyussia aidoimmillaan: auringon polttaman aavikon hiljaisuuden rikkoo basson ja rumpujen jylinä. Hommen mieleenpainuva ja päätä keinuttava riffi pitää huolen, ettei musiikki pitkästytä. Video on hyvin peruskauraa, mutta siitä huolimatta sai soittoaikaa MTV:llä aikana, jolloin kyseinen kanava vielä oli sidoksissa musiikkiin.
Blues for the Red Sun on levynä hyvin moneen eri tilanteeseen sopeutuva. Sitä voi kuunnella sängyllä maatessa, ulkona juostessa, pyöräillessä tai autoa ajaessa. Trippailevat instrumentaalit sulatuvat nopeatempoisten kappaleiden väliin luoden varsin sujuvan kuuntelukokemuksen. Levy tietysti kuuluu jokaisen mustan sapatin nimeen vannovan rockfanin kokoelmaan.
Toissa kesän maratonin uusiminen on ollut jo pitkään mielessä, mutta erinäisistä kiireistä ja tekosyistä johtuen en ole saanut aikaiseksi aloittaa sitä. Suosikkielokuvien listallani ei ole kuitenkaan tapahtunut merkittävästi muutoksia, jotta uusi 30 päivän haaste olisi tarpeeksi mielekäs tehdä. Kääntäkäämme siis katse musiikkiin tuonne äänellisten nautintojen puolelle. Soundi-lehden pyynnöstä musiikin parissa toimineet ihmiset ovat julkaisseet omasta mielestään 50 parhaan levyn listoja. Njassan mainio ja monia yhtäläisyyksiä oman listani kanssa sisältävä lista toimi innoittajanani, mutta 50 albumia on aivan liian pitkä listata perustellusti. Ei määränsä vuoksi, vaan pisteytys useille kymmenille levyille veisi useita päiviä, mikäli sen haluaisi tehdä kunnolla. Pelkän 30 levyn kanssa tuskailin jo vartin — muokkasin tätä kirjoittaessakin parin levyn sijoituksia. Pääsääntöisesti olen kaikkea pisteyttämistä vastaan; hyvä arviointi kun koostuu puhtaasti tekstistä. Levyt on kuitenkin syytä laittaa järjestykseen, jotta blogathonin seuraamisessa olisi järkeä.
Niinpä lähden liikkeelle listan pohjalta.
MASTODON – LEVIATHAN
Leviatan, tuo merestä nouseva myyttinen hirviö ei ole toistaiseksi nielaissut aurinkoamme ja hyvä niin. Olemme saaneet rauhassa nauttia pedosta kertovasta kirjallisuudesta ja elokuvista. John Hustonin ohjaama, vuonna 1956 valmistunut, Moby Dick, joka yllättäen perustuu samannimiseen Herman Melvillen romaaniin on lajityyppinsä elokuvista paras peitoten esimerkiksi pari vuotta aikaisemmin ilmestyneen Gojiran. Kapteeni Ahabin kostomatka valaanpyyntialus Pequodin kannella kohti Leviatanin ruumiillistumaa valkoista valasta on inspiroinut Mastodonia studiossa toisen levynsä parissa. Levy ei kansikuvasta ja nimestä huolimatta ole konseptialbumi sen perinteisessä merkityksessä, sillä teema painottuu enempi veteen klassisena elementtinä kuin pelkkään romaaniin.
Miksi Mastodon on suosikkini metallibändeistä?
Vastaus on eri tyylien onnistuneesta yhdistämisessä. Mastodon tuo yhteen hardcore-musiikin raakuuden ja monimutkaiset kitarakuviot säilyttäen sludge metallin laahaavan raskauden. Vertaisistaan useat nykypäivänä metallia soittavat bändit luottavat enempi nk. mathcoreen, jossa jokaisella soinnulla ja rumpukalvon nuijimisella on tarkasti laskettu aikansa. Mastodon sen sijaan kuulostaa levyllä luonnolliselta, sillä kappalerakenteissa se pystyy olemaan sortumatta kikkailuun eikä täten taivuta kappaleitaan päämäärättömyteen asti. Toisaalta Mastodonin ei myöskään tarvitse tyytyä olemaan teennäisesti raskas kolmen soinnun ihme. Kultaisen keskitien löytäminen yhdistettynä eri levyiltä löytyviin ajoittain villeihin tarinoihin toimii avaimena menestykseen.
Moni on haukkunut Leviathania levynä siitä, että se uhmasi debyyttilevyn Remission (2002) kaavamaista poljentaa tuomalla musiikkiin enempi puristien vihaamaa melodiaa ja kosiskelemalla laajempaa yleisöä. Niin tai näin, tyylin hiominen kannatti, sillä levy palkittiin vuoden 2004 parhaana levynä peräti kolmessa metallimusiikkia käsittelevässä mediassa, eikä suotta. Leviathan on korkealentoinen, jylhä ja ennen kaikkea tasavahva kokonaisuus.
13-minuuttinen Hearts Alive alkaa aaltojen syleilyssä painostavan melodian ja rumpukompin tahdittamana. Piinaavaa instrumentaalia kestää noin kaksi minuuttia, kunnes terävästi sahaava kitara alkaa leikata vaahtopäitä. Taivas varjele, että korviin sattuu. Olotila on rauhaton laulun tullessa viimein mukaan.
Lurking dark underground / Descend to the bottom / Swim below eternally / Into the deep blue sea
Kappaleen kestosta ei ole vielä kulunut puoliakaan, mutta sisukkainkin merenkävijä on jo kesytetty. Viimeisen puolikkaan kappaletta on ihailtava bändin kekseliästä yhteensoittoa, jossa kuulee selkeitä kaikuja mm. vanhemman sukupolven progressiivisesta rockista. Rumpali on myös tankannut jazzin saloja soittoa harjoitellessa. Onpa kappaleita eksynyt mm. Guitar Hero ja Rock Band -pelisarjoihin soitettavaksi monien muiden pelien ohessa.
Soiton taidokkuuden erottaminen äänivallin seasta vaatii juuri tällaisen musiikin kuuntelulle harjaantunutta korvaa, mikä tekee sekä kappaleesta että koko Leviathan-levystä loputtomiin kiehtovan kokonaisuuden. Jokaisella kuuntelukerralla löytyy jotain uutta, olkoonkin että on melkoinen klisee todeta niin.
Hetken ajan luulin hukkuneeni mereen, mutta istunkin vielä tässä.
Katsoin tänään Greg Olliverin ja Wes Orshoskin Ian ”Lemmy” Kilmisteristä ohjaaman ja tuottaman dokumentin Yle Areenasta. Kyseinen dokumentti esitettiin myös Suomen televisiossa eilen (27.4). Heti dokkarin katsomisen jälkeen innostuin ostamaan Joel McIverin kirjoittaman ja laajalti kehutun Motörhead -kirjan; sähköisenä tietysti. Mainospuheet sikseen.
Vaikka toisinaan irvaillaan Motörheadin tehneen samaa biisiä viimeiset 30 vuotta, ei Lemmyn ja kumppaneiden vaikutusta musiikkiin saa tai voi aliarvioida. Yhtyeen musiikissa on nimittäin paljon muutakin kuin alimpien Rickenbackerin bassonkielien runttausta ja murahtelua. Se on puhdasta myyttisyyttä, joka alkaa Overkillin musiikkivideon tuplabasareista Lemmyn poseeratessa perinteiseen tapaansa kevyesti takakenossa laulaen: ”Only way to feel the noise is when it’s good and loud”. Matkalla ei voi välttyä veren, hien ja Jack Danielsin hajulta ja maulta eikä koko trippi todennäköisesti päädy edes hautaan, sillä Lemmyhän on 30-vuotiaasta asti kumonnut pullollisen viskiä joka päivä aina kun naisten kanssa makaamiselta on ehtinyt. Oman alansa kuolematon ikoni, jonka rockhenkisyys tuntuu ajoittain liioitellulta, mutta tarkemmin miettien on täysin realistinen.
Kaiken lisäksi Lemmyn hahmo pelaa näppärästi ihmisten ennakkoluuloilla: vai moniko tutuistanne kerää kolmannen valtakunnan esineitä ja ihailee avoimesti Little Richardia?
Alla kolme vähemmän tunnettua poimintaa Lemmyn uralta. Kuunnelkaa, katsokaa ja lukekaa.
Kriitikoiden ja fanien silmissä valtaisan suosion saavuttanut ja Golden Globe -palkinnon voittanut Game of Thrones tekee paluun kolmannelle kaudelleen ensi sunnuntaina. Nytkö jo? Vuosi on jälleen vierähtänyt nopeasti. IMDb:n antama hurja keskiarvo on edelleen 9.4, mikä ei kerro silkasta hypestä.
Kuluneilla viikoilla olen repinyt vanhoja haavoja auki katsellessani sarjan toista tuotantokautta Blu-Raylla. Pidän edelleen ensimmäistä kautta parempana johtuen pitkälti toisen kauden haparoivasta kerronnasta. Kaikin puolin verkkaisesti etenevä toinen kausi ei koukuttanut yhtä vahvasti ja suurin ongelma onkin pään irrottavien juonenkäänteiden puuttuminen. Toisella kaudella suuret asetelmat pysyvät lähes samana ensimmäisen ja viimeisen jakson välillä vain hyvin harvojen hahmojen kehittyessä oikeasti eteenpäin. Näemme enempi suurta Tywin Lannisteria (Charles Dance), jonka ympärille rakentuu kuva sekä henkisesti että ruumiillisesti pätevöityneenä lordina. Hahmo unohtuu sittemmin pelastettuaan kaupungin. Tämä oli vain yksi esimerkki. Toisen kauden päätösjakso kiirehti tunnin mittaiseksi liikaa eikä tarjonnut varsinaista porkkanaa jatkoa varten, minkä ensimmäinen kausi loistavasti teki. Voiko näistä asetelemista ponnistava uusi kausi edes onnistua?
1000-sivuisen romaanin kääntäminen sarjaksi ei ole se helpoin tehtävä ja siitä on annettava tunnustusta sarjan luojille. Vaikka Game of Thrones eräänlainen saippuasarja onkin – ja siksi ei sovellu nopeaa ja kiertelemätöntä toimintaa etsiville – lukuisat sivujuonet ja niiden linkitykset pääjuoneen saavat kiinnostumaan ja välittämään koko Westerosin maailmasta ja sen kohtalosta. Kyse ei ole satunnaisista irrallisista skenaarioista ympäri maailman vaan jokaisella hahmolla ja tapahtumalla on merkitystä kokonaisuuden kannalta. Näin sen toivoisi olevan myös alkavalla kaudella. Ongelma romaanin kääntämisessä viikottain näytettäväksi televisiosarjaksi on noudattaako kirjaa orjallisesti, jolloin jaksoja tarvittaisiin kautta kohden useita kymmeniä, vai oikaistako paikoitellen.
Daily Beastin kriitikko Jace Lacob on kirjoittanut kiintoisan ennakon kolmanteen kauteen, joka povaa entistä enemmän selkään puukottamista ja moraalikysymyksiä. Artikkelin voi lukea alla olevasta linkistä.
Vuoden 1913 helmikuussa nimerkki Maalainen ilmaisi paikallisessa lehdessä huolestuneisuutensa kaupungin nuorison vahingollisesta harrastuksesta, nurkkatansseista. Kirje kuuluu näin.
Nuorisomme elämänilo. Yhtenään on viime aikoina maaseudulla valitettu tanssihalun lisääntyneen kerrassaan arveluttavasti. Toimeenpannaan iltamain nimellä tilaisuuksia, joiden ohjelmissa ei ole paljoksi muuta kuin tanssi myöhäiseen yöhön. Lisäksi viljellään runsaasti nurkkatansseja. Kesällä jälleen on miltei joka talossa talkootansseja.
Emme suinkaan ole niitä, jotka tahtovat kieltää nuorisoa elämäniloaan ilmaisemasta, emmekä tässä suhteessa tanssiakaan tuomitse, mutta sellainen tanssivillitys, joka toisin paikoin yleisestikin riehuu, on monessa suhteessa vahingollinen, että sitä on julkisestikin vastustettava.
Mitä olisi tehtävä nurkkatanssien ja muiden arvottomain tanssitilaisuuksien ehkäisemiseksi?
Joissain kunnissa on toivottu pakkokeinoista olevan apua. Saattaa näin ollakin räikeimmissä tapauksissa. Mutta tämä yksipuolinen keino ei suinkaan riitä. Nuorison luonnollista elämänilon kaipuuta ei voida eikä saakaan pakkokeinoilla tukahduttaa. Julkiset epäkohdat on kyllä poistettava, mutta samalla tämä elämänilon kaipuu on ohjattava siten, että se saa jalostavaa tyydytystä. Tässä suhteessa maaseudun edistysseuroilla on edessään tärkeäarvoinen tehtävä järjestämällä rattoisia, mutta samalla henkeviä, kehittäviä ja jalostavia iltamia ja juhlia.
Kysyntä hyvälle musiikille ei siis ole sadassa vuodessa kadonnut ja miksipä olisi. Helmikuun painos tässä juttusarjassa olkoon pedattu tanssimista varten. Nämä kolme eivät jätä kylmäksi.
Omalla listallani kaikkien aikojen hienoimpia levytyksiä on Black Devil -yhtyeen ”Disco Club” vuodelta 1978. H-Friend on levyn aloituskappale, joka koko levyn tavoin on tuotettu analogisin varustein kuulostaen silti epäilyttävän modernilta. Julkaisuajankohtaa on epäilty useasti, mutta lienee parasta uskoa, että tällainen musiikki oli mahdollista yli 30 vuotta sitten. Laulajan muunneltu ääni, joka kuulostaa seonneen kyborgin huudolta stemmaa osuvasti yhteen taustabiitin kanssa. Parasta juuri töiden taustalle. Levyllä on myös hieno kansi, joka löytyy Googlen avulla. Tähän en sitä linkitä NSFW-syistä. Itse kappaletta ei Spotifysta löydy, joten linkki vie YouTubeen.
Hieman uudempaa, mutta lähes yhtä eteeristä on SMD:n debyyttilevyn ”I Believe”. Analoginen kädenjälki kuuluu tässäkin ja kertosäe on tarttuva. En saa päähäni kenestä laulajan ääni muistuttaa; joka tapauksessa se on sekoitus Depeche Moden Dave Gahania sekä LCD Soundsystemin James Murphya mikäli heitä on järkevä vertailla. Erinomainen kappale, jonka laittaa soimaan toisenkin kerran.
Glass Candy lienee hämärästi tuttu heille, jotka ovat katsoneet Nicolas Winding Refnin Bronson-elokuvan. Yökerhossa pumppaavan kappaleen soundi sopii hyvin Charlie Bronsonin persoonaan; eteenpäin ja herkeämättä korkeammalle tavoitteleva. Puolen välin jälkeen tuleva ujellus luo jo miltei pelkotiloja. Kappaleen alusta tutun sykinnän vaivuttua hiljalleen taka-alalle ja unohduksiin hieno melodia asettelee lopun paikoilleen. Yksinkertaista, mutta taidetta.
***
Kuunneltava ei toki tähän lopu. Sitä varten on alla oleva soittolista, josta voi käydä napsimassa suosikit talteen tai vaikka kopioida itselleen.
